Liefke eskarissa

Liefken syksyn ohjelmaan on kuulun ratsastajaan tottuminen. Sen selässä istui ihminen ensimmäistä kertaa loppukesästä, ja sen jälkeen selässä on käynyt muutama eri tiimiin kuuluva kerran-pari kuukaudessa. Marraskuussa oli taas aika kuukausittaiselle "valmennukselle" (tallilla käyvä nuoriin ja ongelmahevosiin erikoistunut hevostenkouluttaja), jota ennen omistaja Micaela kehotti mua ottamaan kypärän mukaan ja varautumaan nousemaan selkään.

Arvatkaa jännittikö?? En oo koskaan ennen istunut täysin raa'an nuoren selässä. Pelotti, että teen jotain väärin, jännitti mitä Lif tykkää, miten se reagoi muhun jne... Oon ollut mukana kun sillä on ollut muita selässä ja se on tosi fiksu + rauhallinen, mutta silti! :D

Micaela ja kouluttaja tekivät ensin muita juttuja, juoksutusta ja ohjasajoa. Sitten oli aika! Aloitin laittamalla jalan jalustimeen (ei liian syvälle nuoren kanssa), nojaamalla sään yli ja rapsutin Lifiä. Sitten nostin oikean jalan pepun päälle ja hieroin jalkaa lautasille, ja siitä sitten hetken päästä jalka selän yli ja toiseen jalustimeen. Istuin selässä!! Ihan uskomatonta, herkistyin melkein. :) Hieno tunne!

En ollut varautunut mitä tapahtuisi seuraavaksi. Olin ajatellut istuvani selässä hetken ja that's it. Mutta kouluttaja sanoi nyt olevan aika treenata pohje- ja ohjasapua. Minä noviisi?? Okei, ei kun kokeilemaan. Micaela piti narusta kiinni, mutta ei saanut auttaa. Pohkeet tasaisesti kiinni kylkiin ja samalla maiskutusta. Liefke lähti kävelemään. Wau! Sitten ohjista kiinni, prr-ääni ja se pysähtyi. Maiskutin tai prr'asin aina niin kauan, että apu meni perille. Eikä tarvittu kuin muutama toisto, niin Liefke lähti liikkeelle ja pysähtyi ennen kuin ehdin ottaa ääniavun avuksi. Miten se voi oppia niin nopeasti??

Seuraava vaihe aiheutti mussa kauhunsekaisia tunteita. Kouluttaja käski Micaelaa päästämään irti. Oli aika "vaihe 1 ratsastuksessa", eli Liefke saisi kulkea ratsastaja selässä minne haluaa. Ja se sujui ihan super hyvin! "Ratsastin" ehkä minuutin yksinäni, ja Leifke ymmärsi pidätyksen ja pohkeiden alkeet. Wow. En olisi uskonut pääseväni kokemaan tämän!

Uskomatonta, että aika on kulunut näin nopeasti. Ensi keväänä-kesällä on aika oikealle sisäänratsastukselle. Tämän kanssa on kyllä tehty niin hyvä pohjatyö nyt, etten usko sen kanssa olevan mitään ongelmia. On niin kiva olla mukana tässä projektissa, vaikka toki aika vähän vielä toistaiseksi. Liefke on niin fiksu ja kiva hevonen. <3

Varsa ei ole enää varsa

Aika kuluu. Varsasta on kasvanut upea, ihana, nuori hevonen. Liefke on jo 2,5-vuotias! Vai jopa yli? Eipä kuulkaa ole enää pitkä aika siihen, kun vauva opetetaan ratsuksi. Miten (!!) aika voi kulua niin nopeasti? Vastahan Liefke oli Maaiken vatsassa, pieni, tuntematon pallo. <3

Muidenkin asioiden suhteen aika kuluu nopeasti. Esimerkiksi blogin kanssa. Kun ei ole aikaa, eikä kiinnostustakaan... Alkukesästä mietin, että kylläpä olisi paljon kerrottavaa. Sitten taas kului aikaa, enkä enää jaksanutkaan päivittää. En halua lopettaakaan, mutta kai sen aika kohta on. Insta-tilikin hiljeni jo, ja sulkeutuikin. Ainakin toistaiseksi, uutta intoa odotellessa. Mietin jo, onko musta oikeasti tullut aikuinen, näin reilu kolmekymppisenä. Kamala tituleerata itsensä sen ikäiseksi... Tai ei kamala, mutta outoa. Olin kaksikymppinen pandemian alkaessa. Kohta täytän 32 vuotta. Tuntuu kuin elämästä olisi hävinnyt kolme vuotta. Mihin ne menivät? Ei tässä ikäkriisiä podeta, mutta jonkinlainen ikäsokeus. Ikää kysyttäessä täytyy miettiä. Olenko 28? En... 30? No en sitäkään. 31??? Oho.

Tiedättekö. Olen ehkä kyllästynyt hevosiin. No en ihan, mutta melkein. Intohan katosi jo silloin, kun päätin lopettaa Mutterin ratsatamisen. Enkä ole saanut samaa paloa sen jälkeen takaisin. Jokin sammui. Olen tästäkin asiasta ajatellut kirjoittaa jo kaksi vuotta, mutta en ole uskaltanut. Ehkä kohta?

Tällä hetkellä ratsatsan vain Maaikella, pari kertaa viikossa. Se riittää! Eikä mieli edes tee treenata, vaan tykkään humputella maastossa. Tuliko musta kukkahattutäti? No ei, kyllä me edelleen koulua ratsastetaan, mutta omistajan pyytäessä mua läpiratsatsamaan olisin viisi vuotta sitten hihkunut innosta, nyt lähinnä harmittaa kun olisipa ollut kiva käydä laukkailemassa maastossa pitkin ohjin.

Koirajutut ovat vieneet mennessään. Agilityä harrastetaan ihan veren maku suussa, onhan tässä edetty ja edistytty, kisoissa on käyty koko kesä/syksy ahkerasti ja 4/5 kisasta on tuotu ruusuke kotiin. Koirakisoissa on paljon kivemmat palkinnot, ja se on halvempaa! Okei, yksityisvalmennukset maksavat siinäkin lajissa, mutta onhan koiran pito tuhat kertaa halvempaa kuin hevosen.

Mistä mä edes aloitan? Tai jatkan tätä blogin pitämistä?

Kesän kisoista?

Olympiaratsastajan kotitallin valokuvauksista?

LGCT?

Viime vuoden hevostelut?

Kääk. Vauhtisokeus ja ramppikuume. Blogin sulkeminen olisi helppoa, mutta se kirvelee. Kirjoittaminen on mukavaa, varsinkin suomeksi. En edes muista, milloin olisin viimeksi kirjoittanut suomea 150 merkin tekstiviestiä pidempää.

Kokeillaan lähiviikkoina tätä uudestaan. Siihen asti, te jotka tänne blogiin vielä löydätte/eksytte, nauttikaa näistä ihanista, syksyisistä kuvista. <3

Liefke 1,5 vuotta!

Koronasta toipuminen on sujunut hyvin. Olen ollut viikon verran terve, tosin ajoittainen väsymys, huimauskohtaukset ja pahentunut astma kielivät edelleen siitä, että olen tuon roskan sairastanut. Kirjoitin Instagramiin koosteen päivä päivältä, mutta ajattelin avata sairaudesta vielä tänne blogiin myös.

Nyt kuitenkin keskitytään Liefkeen! Se on jo 1,5-vuotias, ja aivan ihastuttava nuori hevonen. En ollut nähnyt sitä vuoteen, joten oli tosi kiva kun vihdoin muuton myötä pääsin lähtemään mukaan moikkaaman sitä. Paikkaan, missä Liefke nyt on tämän vuoden asunut, on muutaman tunnin matka ja kun asuin sen verran väärässä suunnassa omistajaan nähden niin oli yksinkertaisesti hankala ajoittaa matkat yhteen. Liefken on tarkoitus muuttaa takaisin ensi kesäkuussa, jos vain tallissa on tilaa.

Oli ilo nähdä miten ihmiseen leimautunut Liefke on. Kun omistaja vihelsi, se tuli hetken päästä kaukaa heinäpaikalta meidän luokse, vaikka kaikki muut hevoset jäivät syömään. Sitten se hengasi meidän kanssa vapaana ja tuli surullisena mukaan portille kun me lähdimme pois. Siitä on kasvanut niin kiltti ja seurallinen hevonen. Lempeä ja rauhallinen tamma, eli ihan kuin äitinsä. Tätä oli vähän vaikea kuvitella varsakesänä, se oli aika rasavill silloin. ;)

Kuten näkyy, Liefkellä on super paksu ja pitkä harja jo nyt! Varsa-ajan ruskea karva on myös väistymässä uusien mustien jouhien alta pois.

Vuotiaat ovat harvoin mitään upeita ja uljaita hevosia, mutta söpö se on ainakin.

Tässä on Liefken "varaemo"! Vanha ja lempeä tamma joka on nuorisolaitumessa "matriarkkana".

Näistä kuvista näkyy miten lempeä, hellyydenkipeä ja ihmisrakas hevonen Liefke on. Minäkin sain sitä rapsutella ja Liefke seurasi ja kerjäsi lisää rapsutuksia. Sillä on myös tallessa näpertämisenhalu, ja kengännarut sekä takin napit saivat paljon huomiota ja nypeltämistä osakseen. ;)

Maaikelta peritty rento lörpöttävä alahuuli. <3