7 feb. 2018

Mitä kuuluu?


Mitä teille lukijoille kuuluu? Onko vuosi 2018 lähtenyt hyvin käyntiin?

Mä olen rehellisesti sanottuna kyllästynyt tuohon kysymykseen. Täällä Ruotsissa se vielä korostuu, kun kaikille pitäisi olla hymisemässä "joo kiitos kiitos oikein hyvää ai miten kaunis päivä voi että, mitäs itse? ai hyvää vai? no sepä hyvä!". Voi kun kuulisitte miten (me) ruotsalaiset käytämme mitä erikoisinta äänenpainotusta tuota keskustelua käydessä - eikä kumpaakaan osapuolta voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa mitä sille toiselle oikeasti kuuluu.

Ruotsalaisittain tuo keskustelu käy kutakuinkin näin:
- Är det bra?
- Ja tack det är bra, själv då?
- Ja det är jätte bra!
- Men vad bra då!
- Jajamän!

Tästä saisi hienon sketsin.


Itsehän olen rehellisesti sanottuna aivan loppu. Mitäpä sitä enää piilottelemaan edes täällä blogissa.  En yleensä puhu "siviilielämästäni" täällä kovinkaan paljoa enkä usko monenkaan teistä tietävän mitä oikein työkseni teen. Lyhyesti: työskentelen paloturvallisuuskonsulttina/CAD-asiantuntijana paloinsinööritoimistossa. Viihdyn työssäni, mutta tällä hetkellä olen lähellä työuupumusta, burn outia, seinään törmäämistä. Kulunut puoli vuotta on ollut minulle todella raskasta aikaa. Pitkä sairasputki (yhteensä 13 viikkoa flunssassa, vajaa kuukauden "tauko" välissä), uniongelmat, kamala työstressi, tunne ettei "voi" jäädä saikulle, uuden työntekijän kouluttaminen...

Täällä Ruotsissa tehdään pidempää työpäivää kuin Suomessa, lounastauko lisätään kahdeksaan työtuntiin eli käytännössä "pitää" olla töissä 8-17. Siihen päälle tunnin työmatka per suunta. Meillä on onneksi melko joustava työaika, mutta kuitenkin "vapaus vastuulla". Tämä toki mahdollistaa ylimääräiset vapaat, aamuvalmennukset ja muita hyviä asioita, mutta tuo myös mukanaan suuren stressin. Puhelimeen jatkuvasti ilmestyvä meilitulva - joskus jopa puoliltaöin, lisää työtaakkaa sekä -aikaa huomattavasti vuositasolla. Ja jos/kun sairastut, sinun odotetaan voivan tehdä töitä kotoa käsin. Tätä ei kukaan sano ääneen, mutta tuloksen tekeminen on tärkeää ja "kukaan muukaan" ei ole saikulla, joten kynnys sairausloman ottamiseen on korkea. Varsinkin kun ensimmäinen päivä on palkaton ja sen jälkeen palkkaa tulee 80%. Sen lisäksi poissaolot vaikuttavat tulokseen perustuvaan bonukseen, joten käytännössä yli parin viikon poissaolo per vuosi laskee palkkaa useammalla sadalla eurolla per kuukausi. Näistä kolmestatoista sairastamastani viikosta olin muistaakseni viisi päivää virallisella saikulla. 

Nyt tuli stoppi. Tai on se ollut matkalla jo hetken aikaa. Olen kärsinyt pahasta unettomuudesta jaksoittain jo viime keväästä asti. Silloin nukuin kahden kuukauden aikana joka yö 3-5 tuntia, kunnes vihdoin koitti kesäloma. Syksyllä vaiva jatkui, ja viimeisimmät kuukaudet olen välillä niin väsynyt, että vaikka olen maannut sängyssä useamman tunnin ajan, meinaan pyörtyä väsymyksestä mutta en silti nukahda. Sitten nukun pätkissä välillä heräten 3-6 tunnin ajan kunnes on taas aika herätä työpäivään. Olen ollut todella hiljaa tästä asiasta ihan kaikille, mutta parin viikon takainen keskustelu henkilöstövastaavan kanssa sai hanat auki ja nyt olen rohkaistunut puhumaan asiasta ensin muutaman ystävän kanssa, sitten parille työkaverille ja eilen juttelin asiasta pomon kanssa. Jostain syystä tämä "vaiva" hävettää ja nolottaa, ei nuoren terveen ihmisen tulisi mistään stressistä kärsiä, se on heikkoutta jne. -ajatukset pyörivät päässä. Pomo passitti minut vähintään viikon mittaiselle "pakkolomalle" ja käski tekemään asioita jotka tuovat iloa minulle. Tietokone piti jättää töihin, työmeili täysin kiinni ja katsotaan vointia ja jatkoa ensi viikolla. Pomo otti asian todella hyvin, joten siltä osin olo on helpottunut. En kuitenkaan osaa sulkea ajatuksia töiden osalta, mietin koko ajan miten projektit ja asiakkaat nyt sujuvat, "se ja se pitää tehdä"... Huoh.




Olen karsinut stressitekijöitä niin paljon kuin mahdollista, ja sen takia blogikin on ollut huomattavasti hiljaisempi/sisällöttömämpi nyt tammikuun aikana. Energiaa ja aikaa ei vain ole kirjoittaa syvällisempiä valmennuspostauksia tai kuulumisia. Jotain olen yrittänyt (ja onnistunutkin) raapustaa mutta samalla olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, etten voi tarjota mielenkiintoista sisältöä (sikäli mikäli sellaista koskaan aiemminkaan on tullut, mutta ei siitä sen enempää :D).

Joku yritti neuvoa minua karsimaan harrastuksista, mutta mitä se sellainen elämä olisi? Ei työn tule haitata elämää. Hevoset ja treenaaminen ovat niitä asioita, mitkä pitävät minut henkisesti voimissani. Mitä muuta tekisin? Makaisin kotona Netflixiä katsoen? Ei kiitos. Työn ei tule imeä kaikkea elämäniloa ja voimia.



Asiasta puhuminen on helpottanut huomattavasti. Se jos mikä on minulle epätavallista, sillä en ole koskaan ollut hyvä puhumaan tunteistani oikeastaan kenenkään kanssa. Vaikka periaatteessa olen sosiaalinen, pirteä ja avoin ihminen, olen kuitenkin loppujen lopuksi melko sulkeutunut ja introvertti tyyppi.

On vaikea hyväksyä, että oma jaksaminen on piipussa. Nuorempana en voinut käsittää miten joku voi palaa loppuun, pidin sellaisia ihmisiä outoina ja laiskoina. Ystävällisenä ihmisenä en ole tietenkään ikinä tällaista kenellekään sanonut, vaan lähinnä pohtinut omassa mielessäni asioita. Niin sitä vain sitten joutuu jossain vaiheessa kasvamaan ihmisenä ja vaikka sitten oman kokemuksen perusteella ymmärtää, ettei elämä ole niin mustavalkoista. Ahkerinkin ihminen voi väsyä tahtomattaan.




Kiitos jos jaksoit lukea koko postauksen. Pyrin yleensä aika hyvin välttämään negatiivisista ja henkilökohtaisista asioista kirjoittamista, mutta välillä on hyvä tehdä poikkeuksia. Tiedät ainakin syyn, mikäli blogi tuntuu tylsältä ja etäiseltä. Kiitos kaikista ihanista ja piristävistä kommenteista mitä olette viime aikoina jättäneet tänne blogiin! <3 Instagramissa olen pysynyt normaalin aktiivisena, ja sieltä pääsee paremmin lukemaan lyhyitä heppakuulumisia.

16 kommentarer:

  1. Tiedän kuule tunteen, kun joutuu tekemään parin ihmisen työt yksin ja sitten kun ajattelee, että uusi henkilö tuo helpotusta ei näin olekaan: jonkun tämä tulee perehdyttää. Vasta, kun perehdytys oli ohi ja alkoi helpottamaan, iski aikamoinen uupumus ja tuntui, ettei mistään saa enää kiinni. Onneksi asia tuli itsekseen päätökseen ja uusi lähikollega on noheva tyyppi, niin pääsin nousemaan siitä väsymyksestä, mutta kovin paljon pidempään sitä ei olisi voinut enää jatkaa, tai olisin ollut samassa pisteessä kuin sinä.

    Tsemppiä ja hei, oma terveys edellä. Ei siis haittaa yhtään, vaikka ei postauksia tulisikaan ja nyt niitä ei edes kehtaa hiljaa mielessään odotella.
    Kiitos kun olit avoin!

    SvaraRadera
    Svar
    1. Kiitos Suvi lämpimästä kommentistasi. Tunnistan tuosta itseni, uusi työtekijä on vienyt paukkuja itseltäni - tehdä omat työt, opettaa uutta, pitää huolta että molemmilla on töitä, huolehtia markkinoinnista ja uusien projektien sisäänvedosta... hän on kyllä hyvä tyyppi ja on oppinut hienosti, mutta omatunto kolkuttaa nyt kun tuntuu etten ole enkä ehkä ole ollut tarpeeksi hyvä mentori. :/

      Postauksia yritän edelleen julkaista vähintään kerran viikossa mutta tekstit ovat jääneet ja varmasti jäävät hieman lyhyiksi/sisällöttömiksi. Rakastan ottaa, muokata ja julkaista kuvia mutta kirjoittamisessa en koe olevani hyvä, en ole ikinä ollut enkä varsinkaan nyt. Kiitos kuitenkin kun olet pysynyt mukana lukijana. <3

      Radera
  2. Samaistuin niin tuohon sun tekstiin, itselläni alkoi viime keväänä ilmaantua väsymyksen merkkejä, mutta niistä välittämättä painoin kesän ja syksyn töitä vuorotta. Joulun aikaan iski äkkipysäys ja nyt olenkin vaihtamassa työpaikkaa ja pikkuhiljaa saanut yöuneni takaisin :-)
    Hevoset ja ratsastus on ollut suuri osa toipumista, ne kun parantavat päivää kuin päivää!
    Tsemppiä toipumiseen ja aurinkoista kevättä :-)

    SvaraRadera
    Svar
    1. Hevoset kyllä piristävät, välillä on ollut tunne etten jaksa raahautua pimeässä kylmässä tallille, mutta sen jälkeen on olo parempi.

      Pidin liian pitkään tämän olon omana tietonani, asiasta puhuminen tuntui nololta. Nyt kuitenkin kun olen asiasta uskaltanut puhua on olo hieman parantunut ja yhtäkkiä sitä huomaa etten tosiaan ole ainut jolle on käynyt näin.

      Kiitos piristävästi kommentista, ihanaa kevättä myös sinulle!

      Radera
  3. Olipa kauniita kuvia! Tsemppiä, et ole yksin tämän ongelman kanssa, uskon että nimenomaan meitä nuoria naisia on paljon samassa tilanteessa. Itse paloin loppuun kun en osannut sanoa ei, se vei lopulta pitkälle lomalle ja sai aikaan mitä kummallisempia fyysisiä oireita. Kova koulu piti käydä että tajusi oman jaksamisensa rajat.... Pidä itsestäsi huolta! Ja opettele sanomaan ei! ;)
    Ja kiitos mukavasta blogista ja upeista kuvista hienoista hevosista.
    sanna

    SvaraRadera
    Svar
    1. Kiitos, mieheni otti nämä(kin) kuvat ja on kyllä kehittynyt kuvaajana! :)

      Kiitos tsempeistä, kauniista sanoista ja kannustuksesta. Ei on tietyissä tilanteissa vaikea sana, samalla kun haluaa olla hyvä työntekijä.

      Radera
  4. Tsemppiä! Ei ole ollut omallakaan kohdalla kovin kaukana tuo sama tilanne. Hyvä että pystyit puhumaan ja saat nyt huilattua ja käsiteltyä asioita. Hevosharrastus toimii ainakin itselläni hyvänä pään nollaajana.

    SvaraRadera
    Svar
    1. Kiitos! Hevoset ovat kyllä parasta lääkettä. <3

      Radera
  5. Tsemppiä ja pidä kiinni siitä, että et karsi harrastuksesta koska kyllä jonkinlainen tasapaino pitää olla ja päätä saada vapaa-ajalla nollattua.

    SvaraRadera
    Svar
    1. Kiitos tsempeistä. Vapaa-aika on kyllä itselleni sen verran tärkeää, että jos töiden jälkeen ei jaksa muuta tehdä kuin nukkua niin silloin menee kyllä väärään suuntaan. :/

      Radera
  6. Suoraan sanottuna minäkään en tajua ihmisiä jotka palavat loppuun, tosin eri syistä kuin sinä. (Tai no kyllä sinäänsä ymmärrän, itse asiassa ammattini puolesta autan näitä ihmisiä usein, mutta you know...) Eiväthän ne laiskat ihmiset pala loppuun, ei niin käy jos ei tee mitään. Eikös niin käy yleensä aina ahkerille ja tunnollisille, jotka ajattelevat tekemättömien asioiden ja työhommien olevan oman hyvinvointinsa yläpuolelle? (Okei, melko kärjistetty ja yleistävä komentti, mutta pointti on kuitenkin selvä)
    Itselleni se on ollut aina selvää, että kun stressi alkaa hiipiä elämään, se pitää pysäyttää siihen paikkaan. Heti. Toki töissä käyminen vaikeuttaa sitä huomattavasti, vaikka se onkin yleensä pääsyy stressiin ylipäätään. Kun työnteko alkaa tuntua raskaalta, itse olen aina antanut kuulua siitä ja (myönnettäköön, superymmärtäväisen pomon ansiosta) saanut helpostusta työntekoon tai pitänyt lomaa. Samoin elämässä muutenkin(, mikä ehkä joskus tekee minusta ihmisenä hieman hankalan...)
    Samoin itse puhun AINA suuni puhtaaksi asioista, jotka ovat elämässäni huonosti. Ihmiset jaksavat kuunnella yllättävän hyvin, ja ainahan on niitä joille kuuntelemisesta maksetaan. Kannattaa puhua, se auttaa.


    Oivoi, tulipa saarnattua. Se ei varmaan käynyt selväksi mutta kyseessä ainakin yrittää olla positiivinen kommentti. :D
    Aluksi piti vain toivottaa tsemppiä joten...

    TSEMPPIÄ! :)

    SvaraRadera
    Svar
    1. Kiitos tsempeistä ja hyvästä kommentista. Ihan mahtava asenne kyllä sulla! Tämä onkin mielenkiintoista, miten erilailla me kaikki asioihin reagoimme. Olen itse puhunut tästä ongelmasta nyt näiden viikkojen aikana enemmän kuin koko vuotena. Nyt se ei enää tunnu möröltä ja olo on paljon parempi! :) Alussahan tässä vasta ollaan toipumisessa ja stressinhallinnan opettelussa, mutta uskon nousevani tästä paljon vahvempana. Kiitos vielä! :)

      Radera
  7. Mä ehdin olla puoli vhuotta yhdessä työpaikassa: loppu tuli kun pyysin pari päivää palkatonta vapaata ukkini kuoleman jälkeen ja vastaus työnantajalta oli että tulet töihin tai tai et tule töihin, siis enää koskaan... Ei se kyllä ollut ainut syy, ei vaan klikannut sen tyypin kanssa, mutta olihan se nyt jokseenkin kohtuutonta, kun kuitenkin palkatonta pyysin ja vain pari päivää, ja paikalla oli vielä ylimääräinen harjoittelijakin, eikä sillä hetkellä juuri kellään ollut paljoa hommia muutenkaan. :D
    Mutta juu, se ei nyt ihan osunut aiheeseen... Tsemppiä sulle, toivottavasti helpottaa pian. Unettomuus on kyllä kamalaa, itse jouduin yhdessä vaiheessa syömään lääkkeitä jotka lyhensivät unet parin viikon ajaksi keskimäärin neljään tuntiin, ja mä kun olen vielä väsyneenä kiukkuinen...
    Ja sä kirjoitat blogia just sen verran kun jaksat ja haluat! Enkä itseasiassa edes ole havainnut muutoksia sisällön laadussa (yhtä HYVIÄ kuin aina). Ja hevoset auttaa tälläisissä tilanteissa, itse itken kaikki surut hevoseni harjaan, ja kyllä mä nille asioistanikin valitan. :D

    Taru

    SvaraRadera
    Svar
    1. Huh mikä työnantaja... :/ Inhimillisyys ja ymmärtäväisyys ovat tärkeitä ominaisuuksia, ja arvoja joita itse työnantajassani arvostan. Kaikki elämäntilanteet ja tunteet sallitaan, toisaalta odotetaan tietysti rehellisyyttä sekä lojaaliutta molemmilta tahoilta. :)

      Kiitos tsempeistä ja ihanasta kommentista. <3 Hevosten kanssa touhuaminen auttaa kyllä yleensä aina.

      Radera
  8. Varsinaisesta loppuun palamisesta mulla ei onneksi ole kokemusta, mutta välillä tulee itsekin pyörittyä jaksamisen rajoilla. Teen (useampaa) keikkatyötä ja sen vuoksi elämän aikatauluttaminen on joskus hieman stressaavaa, kun juuri koskaan ei voi mitään tietää etukäteen. Välillä on aikoja, kun keikkaa ei tunnu tulevan mistään (jolloin tunnen olevani laiska, kun en tee mitään) ja välillä aikoja, kun keikkaa tulee enemmän, kun pystyy aikataulullisesti ottamaan vastaan (aikataulutus tuottaa pään vaivaa). Elämää ei ainakaan helpota oma stressiherkkyys... Olen myös huono puhumaan fiiliksistäni muille, sitä pitäisi varmaan opetella tekemään, sillä se oikeasti helpottaa!

    Itse olen aina pyrkinyt ottamaan "omaa aikaa" silloin, kun on vaikea olla. Sen olen kokenut helpottavaksi :) Hevoset on suurin syy, miksi jaksaa, ja siksi harrastuksista karsiminen ei ole itsellekään vaihtehto. Tallilla saa helposti nollattua pään elämän muista murheista! <3

    Tsemppiä ja jaksamista sinulle! :)

    SvaraRadera
    Svar
    1. Mäkin olen nuorempana tehnyt keikkahommia opiskelun ohella (S-marketin ja Prisman kassalla), ja muistan kyllä miten stressaavaa se oli. Välillä ei ollut vuoroja tarjolla ollenkaan ja sitten tarjouksia tuli juuri silloin kun aikaa ei ollut. :/ Tsemppiä, toivottavasti työkuviot helpottuvat! :) Ja kiitos Suvi, ihanaa kun jaksat olla lukijana ja muutenkin elämässä mukana. Hevoset ovat kyllä parasta lääkettä, ei anneta stressin tai töiden pilata mahtavaa harrastustamme. :)

      Radera