5 maj 2015

Kylmä ja tunteeton

Jokainen hevostyttö tietää sen tunteen kun menettää sydämensä hevoselle. Siitä tulee yksi rakkaimmista ja tärkeimmistä asioista maailmassa ja sen eteen tekee lähes mitä vaan. No, mä en valitettavasti enää oikein kunnolla muista miltä se tuntuu. Olen lähiaikoina tehnyt hieman itsetutkistelua ja tullut siihen tulokseen etten enää osaa rakastaa tai kiintyä tässä harrastuksessa. Tykkään kyllä, teen asiat tunnollisesti ja nautin hevostelusta mutta rakkaus ei ole ollut mukana enää moneen vuoteen.

Tää kaikki on lähtenyt niistä lapsuuden ratsastuskouluvuosista kun joka kerta sai pettyä lempiponin myytiin. Vanhempani yrittivät takoa päähän sitä ajatusta ettei kannata kiintyä sellaiseen mikä ei ole oma. Voi miten viisaita sanoja! Mutta sitten kuvioihin astui Jet.

Teininä mulla oli pitkä pesti Jetin hoitajana, liikuttajana ja vuokraajana ja jälkeen päin ajateltuna se on ollut varmaan tärkein hevonen koko mun elämässä. Ei mitenkään erityinen, ei se kauheasti osannutkaan mitään, vähän kuriton laiskanpulskea putte ja hieman rumakin tyyppi - mutta silti mä rakastin sitä. 2005-2009, neljän vuoden ajan koimme ylä- ja alamäkiä ja opettelimme yhdessä. Uskalsin kiintyä ja rentoutua, tuntuihan se melkein kuin omalta hevoselta. Jetin kanssa opin valtavasti ratsastuksesta ja hevosten käsittelystä, kiitos Jetin ihanan omistajan kun sain tällaisen mahdollisuuden. Aloittaessani olin hieman epävarma teini jonka kokemus rajoittui ratsastuskoulun puksuttimiin. Luopuessani Jetistä olin kasvanut todella paljon paitsi fyysisesti että henkisesti, mutta eniten hevosenkäsittelijänä.


Jetin jälkeen mulla on ollut todella monta vuokrahevosta ja mitään niistä en ole tainnut ratsastaa vuotta kauempaa. Kuulostaa kamalalta mutta selitys on kovin yksinkertainen: muutin todella paljon ympäriinsä 18-23-vuotiaana ja kaksi vuotta samalla paikkakunnalla taitaa olla mun ennätys. Kaikki ne hevoset joita ratsastin olivat tietysti tärkeitä mulle ja pidin niistä todella paljon. Omistajien kanssa olen edelleen todella hyvissä väleissä ja he ovat ihania ihmisiä! :)

Seuraava rakkaus, tai ainakin voimakas ihastus, oli Gracia. Tuo ihanan kamala tempperamenttinen tamma jossa näin sitä jotain. Helppo se ei ollut ja alussa mieli muuttuikin vähän epävarmaksi ja epäilin ettei siitä tulisikaan mitään mutta pikkuhiljaa asiat alkoivat toimimaan. Aluksi sidoin sen kiinni aina hoitaessa ja satuloidessa, muuten vaarana oli saada hampaista tai kaviosta. Pikkuhiljaa meille syntyi jonkinlainen yhteisymmärrys ja pystyin pitämään G:n vapaana. Onnistumisen ilo ja suhteen kehitys tämän tamman kanssa olivat varmasti ne avainasiat siihen miksi G:stä tykkäsin niin paljon.


Vuosi sitten muutin Ruotsiin ja kiva vuokrahevonen Topanga löytyikin nopeasti. Tykkäsin siitä heti! Ihana luonne ja mahtava ratsastettavuus. Onnea ei kuitenkaan jatkunut kauaa ja nythän se on sitten ollut saikulla melkein vuoden. Omistaja hoitaa sen pääosin itse, välillä autan ja melkein joka kerta tallilla ollessani käyn vähän halimassa Toppania. Tääkin on nyt vähän kakspiippuinen juttu sillä tiedän tietoisesti vältteväni suurempaa kiintymistä sillä jos tamma ei pian parane niin meidän matka ei valitettavasti tule jatkumaan.


No entä Viking sitten? Sen piti olla väliaikaisratkaisu kunnes Toppan aloittaa kuntoutuksen mutta tässä sitä ollaan 10 kuukautta myöhemmin. Kyllä, Vikingistä on tullut mulle tosi tärkeä. Ei, en rakasta sitä(kään). Haluaisin mutta en osaa. Tykkään ja välitän mutta toisaalta, voihan sekin olla rakkautta.

Olen vihdoin omaksunut sen asenteen jota vanhempani mulle yrittivät opettaa: älä kiinny mihinkään mikä ei ole oma. Viisastahan se on mutta pidemmän päälle aika masentavaa. 

Tuntuu vähän hassulta tulla kertomaan näin henkilökohtaisia ajatuksia tänne blogin puolelle, yleensä kun koitan pitää jutut suht kevyinä ja mukavina. Nyt tuli kuitenkin tarve päästä purkamaan näitä asioita sanoiksi. Olen valmis ottamaan paskamyrskyn vastaan mikäli joku kokee asiakseen järjestää sellaisen. Pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä, eikö. ;)

PS: Lupaan että lopetan synkistelyt tähän postaukseen ja saatte seuraavaksi lukea jotain kivaa.

14 kommentarer:

  1. Minullakin ehti olla tosi monta vuokrahevosta ennen kuin ostin oman ja vaikka (lähes) kaikki niistä olivatkin erittäin ihania, niin en jotenkin "osannut" niihin erityisemmin kiintyä. Oma hevonen onkin sitten ihan eri tavalla erityinen ja tärkeä - ja todella rakas!

    SvaraRadera
    Svar
    1. Ihana kuulla että löytyy kohtalotovereita! Mä oonkin ollut vähän huolissani että osaakohan siihen omaankaan sitten kiintyä. Mutta fiilis on silloin varmaan ihan eri! :)

      Radera
  2. Jotenkin hassua miettiä asiaa tolta kannalta. Meillä kun on ollut Arbaleesia siitä lähtien kun täytin 8, joten en ole ikinä joutunut ajattelemaan että joutuisin luopumaan elämäni hevosesta. Oon pystynyt kiintymään siihen ilman mitään esteitä. Ratsastuskoulultakaan ei niitä mun lemppareita ikinä myyty. Inkoon ponitkin oli vähän kuin omia.

    Mikkiin mä hurahdin silloin ihan tosissani, ja se onkin elämäni poni jos Arbaleesia on elämäni hevonen. Muistan kyllä sen tuskan kun Mikki lopulta myytiin, mutta olin sen verran vanha ja viisas että tiedostin täysillä nyt olevan aika mennä eteenpäin, joten ei se luopuminen lopulta edes ollut hankalaa vuolasta kyynelvirtaa lukuunottamatta. Mikki pääsi ihan mahtavaan kotiin, ja se jo itsessään sai surun muuttumaan iloksi.

    Mä oon ehkä muutenkin elämässä vähän sellainen täysillä kaikkeen-ihminen (vaikka en sitä välttämättä näytä ulospäin) ja sopeudun uusiin tilanteisiin nopeasti, joten en oo oikeastaan koskaan pelännyt kiintyä johonkin hevoseen. Tosin onhan mullakin ollut noita ihan kivoja ja tärkeitä hevosia, mutta ei mitään rakkauksia, kuten Zera.

    SvaraRadera
    Svar
    1. Sulla on kyllä ihana tilanne kun oot saanut nauttia samasta hevosesta niin pitkään! :) Toivon teille vielä monta onnellista vuotta.

      Mä oon niin tottunut tähän, tosiaan ihan lapsesta asti. Ratsastuskoulu jossa kävin maahantoi hevosia Saksasta ja myi niitä aika rivakkaan tahtiin pois. Kaikkeen tottuu. :) Olis ihana kokea se sykähdyttävä rakkaus ja kiintymys, mutta uskon sen vielä tulevan vastaan tulevaisuudessa.

      Radera
  3. Minkä rotuinen tuo Jet on? Mun vuokrahevosen tallilla on hyvin samannäkönen heppa jonka nimi on muöskin Jet :D

    SvaraRadera
    Svar
    1. Se on torinhevosen ja suokin risteytys :)

      Radera
    2. On ilmeisesti sama heppa kyseessä, ainakin kuvien perusteella :)

      Radera
    3. Ihanaa, kerro terkkuja! :)

      Radera
  4. Ei kaikkien tekstien tarviikkaan olla positiivisia, eihän elämäkää aina oo vaan kivaa :) Mäki oon miettiny samanlaisia juttuja viimeaikoina ja aloin tietosesti prosessoimaa samankaltasta ongelmaani ja vaikka oon vasta aika alussa tässä "projektissa" nii pystyn sanoo että rakastamaan voi opetella, jos vaan haluaa :--) Onhan siinä tietty se puoli että menettäminen sattuu sitä enemmän mitä enemmän välittää mut elämä on. :D Kiva että uskalsit kirjottaa tällasesta henkilökohtasemmastakin jutusta, uskon että moni käy samanlaisia mietteitä läpi jossain vaiheessa elämää. -j

    SvaraRadera
    Svar
    1. Tää on sikäli aika mielenkiintoinen aihe, että saman ajatuksen voi liittää aika moneen asiaan elämässä esim. kaveri- ja parisuhteisiin. Elämässä on kyllä monenlaisia iloja ja suruja! :)
      Iso kiitos mukavasta kommentistasi.

      Radera
  5. Tavallaan ihan ymmärrettävää, ettei rakastu muiden hevosiin. Minun elämäni hevosista (tai poneista enimmäkseen) suurin osa ei ole ollut omia. Viime vuosina olen kuitenkin muiden hevosiin pitänyt pientä etäisyyttä. Tykkään monista tosi kovasti ja jotkut haluaisin omaksikin, mutta ne eivät ole enää sellaisia pitkän pillityksen paikkoja, jos joku vakkariheppa lähtee. Ja on niitä paljon lähtenytkin, etupäässä uusille omistajille.

    Sen sijaan omat ponit ovat olleet niin rakkaita, ettei sitä voi edes käsittää.

    SvaraRadera
    Svar
    1. Joo toi olikin mulla yks pointti tässä tekstissä, että se "pitkän pillityksen paikka" ei enää tule vastaan eron hetkellä. Vaikka hevosesta pitäisi kovasti ja se tottakai on tärkeä niin Jetin jälkeen en enää ole menetystä itkenyt. Harmitus tietysti astuu esiin. Tosin pelkään jo vähän etukäteen miten käy kun/jos joutuu sanomaan heipat Topangalle :(

      Radera
  6. Itsekään en ole ikinä kiintynyt mihinkään hevoseen, ja itse olen aina tiedostanut, ettei kannatakkaan :) Mikä muuten Topangalla on, kun en ole kauaa blogia seurannut?

    SvaraRadera
    Svar
    1. Se sai viime heinäkuussa pahan kaviokuumeen ja joutui seisomaan karsinalevossa muutaman kuukauden, sitten sairastarhassa melkein puol vuotta... Kun se vihdoin pääsi takaisin laumaan se satutti takasensa. :(

      Radera

Valitettavasti blogiini tulee paljon spämmi- ja roskapostikommentteja, joten sanavahvistus on käytössä ainakin toistaiseksi. Pahoittelen lisävaivaa, toivottavasti se ei estä sinua jättämästä kommenttia.