Pelottavat unelmat

Sain inspiraation tähän tekstiin jättämästäni kommentista Siirin blogiin. Unelmat ovat pelottavia. Kuinka usein sitä onkaan toivonut jotain todella kovasti ja tehnyt paljon töitä tämän asian eteen vain pettyäkseen? Varsinkin näissä heppapiireissä tuntuu siltä kuin ei uskalla enää ollenkaan sanoa haaveita ja tavoitteita ääneen. On niin paljon asioita joihin et itse pysty vaikuttamaan yhtään. Edellisenä päivänä teit hevosesi kanssa parhaan koulutreenin ikinä ja seuraavana päivänä tallilta tulee se puhelu. Hevosella on paha kaviokuume eikä pysy jaloillaan. Tilataanko hätäteurastus?

Tämä oli meidän tilanteemme reilu vuosi sitten. Topangan elämä pysähtyi hetkeksi ja kaikki pelkäsivät ja luulivat pahinta. Omistaja halusi kuitenkin nähdä sen itse ja kaikkien helpotukseksi Topangan vointi parani kipulääkkeiden ja levon ansiosta. Se käytettiin myös klinikalla kuvautettavana heti kun matkustaminen oli turvallista. Diagnoosi oli kuitenkin selvä ja tuomio myös: vähintään kolme kuukautta koppilepoa jonka jälkeen uudet kuvat. Ne olivatkin jo paremmat, mutta lepo sai jatkua - nyt oli kuitenkin lupa olla sairastarhassa. Oloneuvoksena olo ei ollut vauhdikkaan ja aktiiviseen elämään tottuneen Topangan mieleen ja se riehui aika paljon ensimmäisen viikon ajan päästessään ulkoilemaan.

Topanga osoittautui kyllä todelliseksi taistelijaksi ja se parani kovaa vauhtia. Se sai pohjalliset herkkiin etukavioihinsa, kävelylenkit pitenivät ja pian se sai luvan mennä samaan tarhaan kaverien kanssa. Aloitettiin varovasti kävelemään selästä käsin ja elämä näytti jo valoisammalta.

Mutta hetkeen päästä se ontui. Oikea takanen oli ottanut osumaa tarhassa ja Topanga oli epäpuhdas- olimme taas alkutilanteessa. Lepoa, klinikkakäyntejä, taas lisää lepoa ja kuntoutusta. Mä en tarkalleen tiedä mikä siinä sen takajalassa loppujen lopuksi oli, joku juttu vuohisnivelessä mikä luojan kiitos lähti paranemaan. Nyt Topanga on ollut kunnossa muutaman kuukauden ja sitä on hitaasti mutta varmasti aloitettu taas liikuttamaan. Muut hevoset viettävät kesäänsä laitumella kun Topanga joutuu olemaan edelleen vähän pienemmässä ja ruohottomassa tarhassa kaviokuumevaaran takia, se tuskin pääsee enää koskaan laitumelle.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että tekisi mieli hengähtää mutta ei vain uskalla. Tekisi mieli toivoa ja alkaa unelmoimaan mutta se tuntuu ihan liian pelottavalta. Seuraava takaisku saattaa tulla milloin vain. Meillä kaikilla Topangan "ihmisillä" on hirveästi positiivisia ajatuksia mutta kukaan meistä ei uskalla (vielä) sanoa niitä ääneen.

Yllä on kolme ratsastuskuvaa viimeisimmältä kuukaudelta. Näiden kuvien välillä on vain muutama päivä tai viikko. Topanga on osoittanut kaikki pelot (tähän asti) vääriksi ja se edistyy ihan hurjaa vauhtia, joka kerta se on edellistä parempi. Välillä tuntuu, että kuvittelen.

Kaviokuumeesta on nyt 13 kuukautta. Topangan kaviot ovat lähes ennallaan ja kun vielä muutama kengityskerta jaksetaan niin se pääsee kokonaan eroon huonosta kavioaineksesta. Ratsastetaan sitä laadukkaasti mutta maltillisesti ja mennään rauhassa, hevosen ehdoilla. Kyllä tässä on mieli jo enemmän positiivinen kuin negatiivinen.

Mutta sitten joku kysyy niistä tavoitteista. Ja unelmista. Mitä siihen voikaan vastata? Tai mitä sitä uskaltaa vastata? Voin nyt rehellisesti sanoa, että mulla on toiveissa ottaa Topanga ylläpitoon, alkaa valmentautumaan ja kisaamaan koulua sillä. Mutta samalla kun tämän kirjoitan voin melkein tuntea kuinka jinxaan Topangan ja kaiken sen työn ja edistyksen mitä tähän asti ollaan aikaansaatu.

Hengitä. Uskalla unelmoida.